in my life: Sometimes I feel sad

huh huh mikä päivä takana , ei siis yhtään mitään tekemistä ! heräsin yheltä ku äiti soitti mulle ja kyseli jotai numeroo , siinä sitte pienessä unen pöppörössä annoin ihan pimeen numeron ja äitipä sitte käski tarkistaa ja väärähän se oli , hyvä minä ! siinä sitte hetken pyörin ympäri kämppää miettien että mitä tekis ku on nii hiton tylsää ja enpä mitää fiksua sitten keksiny , joten raahauduin koneelle , ylläri ... siinä sitte lusmuilin ja tein kuolemaa tylsyyden takia kunnes nälkä yllätti , aattelin että katon mitä kaapista löytyy ja löysin sit jonkun valmis pussin missä oli pastaa juustokastikkeessa mutta luovutin siinä vaiheessa ku rupesin lukee valmistus ohjetta "etsi laakea kattila , keitä vesi , ja lisää seos joukkoon sekoittaen , anna hautua 5 minuuttia " noinkin helppo ohje sai mun pään pyörälle että mitä helvettiä mun pitää tehä ? mikä ihmeen laakee kattila ? loppujen lopuks söinkin sit vaan pari ruisleipää ja ootin että äiti tulis töistä kotiin ja pelastais mun päivän eräillä hyvillä uutisilla ! elikkä siis kävin tossa viime viikolla allergiatesteissä ja sen jälkee ollu pieni pelko koko ajan että mitä jos oonki kissalle allergine ni sit pitää antaa meijän pikku miuku pois , mutta äiti onneks sit töistä tullessaan kerto että en oo millekkään allerginen , JES !

mun on tehny jo monta päivää mieli pitää kunnon twilight maraton , mutta en oo halunnu/jaksanu yksin ruveta kattoo ja tuntuu niin helvetin vaikeelta saada joku seuraks ku kaikilla on aina jotai tekemistä tai sit ei vaan jaksa ... joten sitte tänää päätin kattoo ne kaikki ! innoissani alotin ekaa kattomaan , ja siinäki jo tylsistytti kun on kattonu ne niin hiton monta kertaa että muistaa ulkoo kaiken mitä tapahtuu ja sitä vaan koko ajan oottaa että tapahtuspa jo sitä ja tätä , ja niin mun kiinnostus lopahti uuden kuun puoleen väliin ... mutta hyvä että katoin ees niin pitkään koska , siinä alussa kun edward jättää bellan siellä metsässä ja sanoo sille tosi ilkeesti , mulla heräs tietynlaisia ajatuksia kaikesta mahollisesta , joten sisäistin sen tunteen kun noin tapahtuu , kun menettää jonkun , kuinka pahalta se tuntuu , kuinka tekis mieli vaan huutaa ja itkee , toisinaan sitten tekis vaan mieli paeta sitä surua , mutta miten ? siinäpä vasta kysymys ...

ei oo pitkä aika kun koin menettämisen tunteen , pikkuveli muutti kotoo pois isälleen , vaikka en sitä kokonaa menettänykkää , mutta se tuntu silti siltä kun joku veis puolet musta pois , se on ihan eri asia että näänkö sitä joka päivä aina kun haluan vai kerran kahessa viikossa , se ei oo mun mielestä reilua , koska muutkin sisarukset asuu muualla , niitten kanssa ei oo asuttu ikinä yhessä joten niitä ilman on tottunu elämää mutta nii ... eihän kukaa voi viedä mun veljee meijän yhteisestä kodista pois ? vai voiko ? näyttävästi kyllä. sinä päivänä kun isäsä tuli sitä hakemaan , äiti yritti että auttaisin niitä kantaa tavaroita alas , mutta olin tehny päätöksen , mä en auta mun pikkuveljee muuttaa pois kotoo , se tuntu niin väärältä ... kun kämppä hiljeni , menin kattoo ikkunasta alas , siellä pikkuveli istu autossa ja ootti että auto lähtee liikkeelle ...

sillä hetkellä se kamala vihan määrä mun sisällä alko vaan kasvamaan sitä kusipäätä kohtaan joka on joskus ollu mullekkin kun oma isä , se joka on opettanu mulle kaiken kaikesta , vieny ralleihin kattoo päriseviä autoja jotka oli niin siistejä sillon joskus pienenä , se jonka takia oon karannu ison työmaan pihalle ku kukaan muu ei saanu laittaa mun takin vetoketjua kiinni , ja se joka on oikeesti pitäny musta huolen monen monta vuotta kun oli niin huonot välit sillon oikeeseen isään , se on jo kerran musertanu mun elämän kokonaa , lähtemällä pois , voitte vaan kuvitella miltä tuntuu 8 vuotiaana ku "oma isä" lähtee ja jättää sut , ja tiiät että mikään ei palaa enää ikinä ennalleen , ja nyt se sama ihminen vie multa vielä pikkuveljen pois mun läheltä ja joka päiväsestä elämästä. ei siinä voinu kun itkee kun toi kaikki rysähti päähän sillä samalla sekuntilla , kunnes sitten vihdoin havahuin tosta vihan ja ahistuksen viemästä vallasta ja katoin ku äiti käänty ja lähti kävelee kohti rappua , mulla oli siis tasan 30 sekuntia aikaa ryhdistäytyä ja olla niinkun en välittäs mistään . siinäkin herää hyvä kysymys että miks tein niin , no koska ikävä kyllä oon sellanen ihminen jonka on aika hankala näyttää tunteitaan vaikka kovin moni ei niin luulekkaa mutta joka tapauksessa ...

näin jälkeen päin on heränny tosi paljon lisää kysymyksiä ... ketä mä nyt komennan ? kenelle näytän joka päivä esimerkkiä ? kenestä pidän huolen ? ketä lohdutan kun sillä on paha mieli ? kuka nyt puolustaa jos pikkusta kiusataan ? siinäpä vasta kysymyksiä ...

joo mutta tähän on hyvä lopettaa tää angstivitutuspaska postaus ... joten nyt hyvät ihmiset , nauttikaa siitä mitä teillä tällä hetkellä on , ikinä ei tiiä mitä tapahtuu ...